Äiti käy töissä

Heipsan hei!

Aikaa on vierähtänyt, mutta sellainen päivitys pitää tulla laittamaan, että töissäkäynti sujuu.

On kiva käydä töissä. Lapsi on isänsä kanssa kotona ja molemmat silminnähden pitävät ratkaisusta. Itsestäni tuntuu siltä, että aikani on paremmin käytössä. Kotona ollessa jäi liikaa tyhjää aikaa. Nyt on keskimäärin hyvä. Huonoja päiviä toki mahtuu väliin, kun ketään ei huvita mikään. Ne ovat kuitenkin harvinaisia.

Lapsi täyttää kohta vuoden. Hän kävelee jo muutamia askelia kerrallaan ja sanoo äiti, isä ja satunnaisia muita sanoja. Imetän edelleen, eikä minulla ole minkään näköistä aikomusta lopettaa. Yli 12h poissaoloille pitää ottaa pumppu mukaan. Kymmenkuisena lapsi alkoi saada korviketta, en ole jaksanut enää pumpata lyhyitä poissaoloja varten. Imetän edelleen öisin, yleensä kaksi kertaa yön aikana. Silti koen saavani jopa enemmän lepoa kuin ennen. En ole ollenkaan väsynyt päivisin, kun lapsi yöllä vain syö ja nukkuu uudestaan.

En juurikaan enää lusmuile töissä. Sen ajan, jonka työpaikalla vietän, käytän hyödykseni. Ja olen julmetun tehokas!

Meillä edelleenkin kestovaippaillaan, sormiruokaillaan ja kannetaan lasta. Kantoliina vaihtui kymmenen kilon paukkuessa ergonomiseen kantoreppuun. 

Harvenee, harvenee

On aika selvää, että kirjoittamistahtini on hiipunut. Olen kokenut jonkinlaista painetta siitä, että blogiin pitäisi tuottaa järkevää tekstiä tasaiseen tahtiin. Aion nyt lopettaa sen. En siis lopeta blogia, vaan tekstintuotto-stressaamisen. Jos tulee jotain kirjoitettavaa, kirjoitan. Jos ei, niin ei. Saattaa siis olla, ettei blogi päivity jatkossakaan kovin usein tai ollenkaan. 

Blogiprojekti alkoi kohdallani keskenmenosta. Tuskastuin tiedon saamisen hankaluudesta, ikävästä kohtelusta ja koko tilanteesta ja aloin purkaa kokemustani blogiin. Kun toinen raskaus alkoi, alkoi kasvu äidiksi. Odotin rankkaa vauvavuotta, tarvettaa tilittää siitä, tästä ja tuosta, mutta todellisuus yllätti. On kivaa olla äiti. Äitiys on ollut luonteva ja tuskaton rooli minulle. Iso osa kuuluu tietenkin maailman helpoimmalle lapselle. En tiennyt tuollaisia olevan olemassakaan.

Ehkä kaikki se pohtiminen ja sulattelu raskausaikana todella kannatti, ehkä sopeuduin juuri siksi, että osasin odottaa isoa muutosta. Ei se sitten niin iso ollutkaan. Ei minun elämäni ole mullistunut. Ei myöskään ruumiini. Painan tismalleen saman verran kuin tullessani raskaaksi.  

Kiitän lukijoitani mielenkiinnosta, voi olla, että tämä on viimeinen bloggaus toistaiseksi, tai sitten ei, en tiedä. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen ainakin kaksi aihetta, joista voisi kirjoittaa.... Että ehkä en sittenkään laita ihan niin kokonaan pillejä pussiin kuin meinasin. Katsotaan!

Ihanaa kesän jatkoa itse kullekin!

Millon sä meet töihin?

Ehkä pitäisi olla iloinen, että minulta kysellään töihin menosta eikä toisesta lapsesta. Se kertoo siitä, että kyselijöillä on jonkin asteen tuntemus minusta ja luonteestani. Tai sitten olen vaan onnistunut pitämään riittävästi meteliä siitä, ettei minusta tule varsinaista kotiäitiä ikinä. 

Tosiasiassa ajatus töihin menosta hirvittää. Käsittämättömän nopeasti sitä sopeutuu tähän äitiysloma-meininkiin, kaverivauvojen treffailuun, kirppiksillä ravaamiseen, sosiaalisiin kuvioihin. Vauva-arki onkin elämäni parasta aikaa, eikä suinkaan kurjuuden maksimointia, mitä odotin sen olevan. Nytkin juon aamukahvia hyvin nukutun yön jälkeen klo 11:09 ja lapseni hymyilee korvasta korvaan vieressä. Miten ikinä voin lohkaista elämästäni tunteja työn tekoon, ja voi apua, mitä se tekee lapseni kehitykselle, kiintymyssuhteen kehitykselle ja kaikelle? Iik apua, minä ja vain minä olen ainut ihminen joka voi lastani hoitaa! (Tämä viimeinen oli sarkasmia. Meillä harkitaan nyt sitä, että Puoliso ja Vauva jäisivät kotiin hengailemaan, kun minä pääsen töihin.) Rehellisesti sanottuna enemmän töihinmenossa hirvittää se ajan uudelleen jakaminen ja se, jääkö siitä mitään enää muille ihmisille kuin omalle ydinperheelle. 

Suomesta on tullut kotiäiti-yhteiskunta. Moni äiti viettää kymmenisen vuotta putkeen kotona. Mielenkiintoista minusta on, miten lainsäädännöllä ja yleisellä keskustelulla ihmistä ohjataan. Viime aikoina olen oppinut, että Islannissa miehillä on pakollinen isyysvapaa ja Hollannissa lapset viedään useimmiten päiväkotiin 4 kuukauden iässä - mutta molemmat vanhemmat tekevät lyhennettyä viikkoa, jolloin lapsi on hoidossa vain 3 päivää viikossa, eri-ikäisten ryhmässä, jossa on vain pari vauvaa ja isompia lapsia. Suomen malli ei ole ainut mahdollinen eikä välttämättä järkevin. 

Hyvää Suomen systeemissä on mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi menettämättä työpaikkaansa. Myös päivähoito-oikeus jokaiselle lapselle on hyvä asia. Silti suurin osa keskustelusta aiheen tiimoilta on ihan turhaa. En ole ihan varma, miten itse ajattelen. Itselleni oman identiteetin määrittäminen ensisijaisesti äitiyden kautta on kauhistus. Ennen kuin minusta tuli äiti, olin jo minä ja toteutin minuuttani monessa roolissa. Äitiys on yksi rooli lisää. Tärkeä, ihana, perustavanlaatuinen, mutta ei kaikki. Olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että - tarjoilee kulhollista herneitä nenään vedettäväksi - jotkut äidit ikään kuin jäävät koukkuun äitiyteen ja sen kaikkivoipaisuuteen. Oireyhtymään kuuluu myös se, ettei lapsen isälle anneta todellista mahdollisuutta ottaa rooliaan täysivaltaisesti, koska äiti tietää mitkä housut kuuluvat minkäkin paidan kanssa ja mihin aikaan lapsen kuuluu syödä. 

Suurin ongelma nykyisessä systeemissä on ainainen muiden äitien dissaaminen ja valmiiksi poteroihin kaivautuneet asemat. Väännetään kättä siitä, minkä ikäiselle päivähoito ei enää ole vahingollista (on siinäkin kysymyksenasettelu!) tai sitten siitä, miten itsekästä on kuluttaa verorahoja pysymällä kotona. Ymmärtääkseni asia ei vain ole lainkaan näin mustavalkoinen - lapsen kotihoito on kunnille usein halvempaa kuin päivähoito, vaikka maksettaisiin kuntalisääkin. Kaikilla ei oikeasti ole vaihtoehtoja, eräänä tärkeänä ryhmänä yksinhuoltajat, joiden on oikeasti pakko käydä töissä toisin kuin niiden joilla on parinsadan neliön omakotitalo Espoossa ja kaksi Audia pihalla. Hedelmällisempää olisi pohtia oikeasti hyviä ratkaisuja. Niistä varmaan lisää ensi kerralla, nyt pitää mennä sinne kirpparille!

Kantoliina, tuo vauvan lempipaikka

Kantoliina on meillä noussut vauvatarvikkeeksi numero yksi. Tyyppi painaa jo yli kuusi kiloa, eikä sitä ole kiva roikotella loputtomiin yhdellä kädellä. Kantoliinassa lapsi viihtyy aina. Kotona liina on kätevä, kun pitää saada jotain tehtyä - ruokaa, siivoamista, ompelua, pyykkien ripustamista. Vauva viihtyy liinassa ja näkee sieltä mitä tapahtuu. Tyyppi on luonteeltaan utelias ja vaatii päästä pystyyn näkemään maailmaa. Ihan ensi alkuun kantoliinan sitominen tuntui vaikealta, mutta kun muutaman kerran harjoitteli, alkoi sitominen onnistua käden käänteessä. Ja yksi sidonta riittää. Kuvassa näkyy sidonta nimeltä perusX tai kietaisuristi, jos olen oikein ymmärtänyt. 

Lapsi lähellä, kädet vapaina

Erityisen kätevä liina on ihmisten ilmoilla. Liinassa vauva on tallessa ja turvassa ja lämpimässä, ja yleensä hiljaa. Liinan avulla saa kädet vapaiksi esimerkiksi ruokapöydässä tai sitä tarjotinta kantaessa. Kaupungilla liinan kanssa mahtuu kaupan hyllyjen väliin tosi paljon paremmin kuin isojen yhdistelmävaunujen kanssa. Ja liinasta lapsi näkee ympärilleen, toisin kuin niistä vaunuista. Ja sitten taas toisaalta, kun lasta alkaa väsyttää, nukkuu hän sujuvasti liinassa. Pieni tuhisija kantoliinassa on kyllä ihan enstex söpö. Lisäksi liinassa vauva on tosi lähellä ja jotenkin suojeltavissa, vanhemman alkukantainen suojeluvaisto tykkää tästä. 

Ymmärtääkseni kantoliina on noin tuhat kertaa ergonomisempi kuin rintareppu, siis sellainen, jossa vauva kulkee kasvot menosuuntaan. Vauvan selkä on vielä luonnostaan kaarella, eikä sitä ole hyvä pakottaa suoraksi, niinkuin rintarepussa tapahtuu. Liina tukee lapsen selkää koko matkalta. Itsekin luulin aiemmin, ettei lapsi näe kantoliinasta mihinkään. Olin väärässä. Liina tuntuu antavan lapselle aika paljon valtaa siihen, tähystääkö ympärilleen vai painaako päänsä liinan suojiin. Liina tuntuu hyvältä myös kantajasta; varsinkin tukevammat sidonnat ovat todella tukevia, kun lapsen paino jakautuu koko selälle ja myös vyötärölle. 

Meille on kertynyt jo läjä kantoliinoja. Niitä on vaikka miten monenlaisia, tavallisimmat variaatiot ovat ehkä pitkä trikoinen, pitkä kudottu ja rengasliina. Meillä ei ole rengasliinaan löytynyt hyvää kantoasentoa ollenkaan. Trikoisella liinalla oli hyvä opetella pienen vauvan kanssa, mutta kyllä tuo kudottu on tukevampi kuin se trikoinen. Lisäksi meillä on vielä neliöliina, joka odottelee selässäkanto-aikoja. Neliöliina on kantorepun ja kantoliinan välimuoto, ikään kuin muotoon ommeltu kantoliina. Kannoin tovin erästä parivuotiasta sukulaislasta siinä, ja se sujui hyvin. Monihan ajattelee ettei jotain kaksivuotiasta enää jaksa kantaa. Minä ajattelen, että kun tuollainen "apureppuselkä" on saatavilla, uskaltaa pienen lapsen kanssa lähteä pitemmällekin kävelylle metsään. 

Ja nyt julkaisen kirjoitukseni, vaikken keksi mitään nasevaa lopetuslausetta.

Arjen kauneutta

Mikä tahansa on kaunista, kun se kuvataan tarpeeksi hyvällä kameralla, sopivasti rajaten ja vähän värejä nostalgisiksi tuunaten. Blogeissahan pääsee esittelemään elämäänsä sellaisena, kuin toivoisi sen olevan. Ihan oikeasti mä luulen, että (valokuva)blogeja pitää lukea nykyisin kuin asuntomyynti-ilmoituksia. 

Tähän tyyliin:

Söpösti pudonnut ruskeahko lehti. (Puolikuollut kahvipensas)

Tunnelmallisia värisävyjä. (Lampunjalkaan kuivumaan ripustetut vaippaimut ja pesupähkinäsukka)

Ihanan iloisia värejä, tui tui.  (Aivan käsittämättömän karsea tavarakasa hoitopöydän vieressä, alimpana jouluna aloitettu palapeli, jonka paloista on varmaan jo puolet mennyt imuriin. Oikeasti, se aloitettu palapeli on tuossa alla. Tänään aamulla vauva pissasi kaaressa tuon kasan päälle.)

Söpö halirätti söpöllä leikkialustalla. (Molemmissa noin puoli litraa pissaa)

Aikaa parisuhteelle-illan jälkiä. (Roskia ja tiskejä. Taustalla liki tyhjä kasvovesipullo, jonka olis voinu heittää pois jo viime vuonna.)

Tunnelmallinen parisuhdehetki. (Puolison parransänki seepiaksi väritettynä)

Italialainen pizza-alusta. (Kolme päivää tiskipöydällä lojunut leikkuulauta)

Auvoinen maisemakuva. (Leipäkaukalon alimmista pusseista löytyvät leivät ovat tainneet evoluutioitua jo yhdyskunnan tasolle)

Mutta oikeasti, omakin elämä näyttää vielä todellisuuttakin paremmalta, kun sitä katsoo digijärkkärin läpi. Minusta on vain hyvä asia, että elämästä saa näin helpolla kaunista ja tunnelmallista. Pitää vaan muistaa, ettei liikaa kateellistu muiden kuvia katsellessa. 

Joskus olis kyllä kiva tietää, minkälaisessa sotkussa ihmiset oikeasti elämäänsä elävät. Lapsiperheessähän yllätysvieraiden soittaessa siivotaan apinan raivolla puoli tuntia ja sitten pahoitellaan, kun ei yhtään ehditty siivota. Ja vieraat uskovat. 

Parhautta

Parhautta on tää arkinen elämä. Ihan randomisti, esimerkiksi:

Lelusta kiinni

Kun herää Vauvan heilumiseen kainalossa ja saa ison aamuhymyn. Kun tajuaa, että kirjastosta saa pikkuvauvojen kuvakirjoja ja lukee sellaista lapselle ekaa kertaa. Kun Vauva aamulla pissaa lavuaariin. Kun Vauva on ollut Puolison kanssa kotona neljä tuntia kaksin ja niillä on mennyt kaikki hyvin. Ja että sen neljän tunnin jälkeen tahdon vain pidellä Vauvaa, kun oli jo ikävä. Kun Vauva on kiinnostunut ympäristöstään ja tuijottelee ikkunasta ulos. Kun mä yritän sitoa Vauvaa liinalla selkään, siitä ei tule mitään, mutta Vauva vaan nauraa.  

Muiden kehut ja ihastelut - onpa se kaunis, onpa se tyytyväinen, onpa se rauhallinen. Vauvakirjan täyttäminen kuvin ja tekstein - tyyppi on jo kasvanut ja kehittynyt niin! Kun Vauva oppii jotain uutta - tarttumaan leluun, kääntymään ympäri. Kun tiedän, mikä hätä tyypillä on ja osaan auttaa. Kun Vauva hymyilee minut nähdessään. Viime päivinä Vauvaa on alkanut naurattaa poskipusut.

Vauva nukahtaa liinaan ja nukkuu siinä tuhisten. Puolison höpötys Vauvalle. Vaunulenkki, kun Vauva ensin tuijottelee pientä lelua ja aikanaan nukahtaa ja me aikuiset keskustelemme. Ja ne pienet varpaat, jotka ovat ihan kuin omani. 

Mä tiesin etukäteen, että vauvaa ei aina tekisi mieli hoitaa ja hermo on tiukalla, kun se itkeskelee. Kukaan ei ollut kertonut, että vauvan kanssa voi olla ihanaa ja miten onnellista aikaa tää voi olla!      

Aina ei mee niinkuin Strömsössä

Värjäsin harsoja, koska se tuntui hyvältä idealta.
Vauvaa tuskin kiinnostaa, puklaako se batiikkivärjättyyn
vai ihan valkoiseen, tai jopa kakkatahraiseen harsoon.

Pahoittelen otsikon kliseisyyttä. Just nyt en jaksa keksiä parempaa. Flunssa ja influenssa ja mahatauti kiertävät nyt Suomea, meillä onneksi on vieraana vain flunssa. Puoliso on kuitenkin ollut koko viikon liki sänkypotilaana, ja minä olen saanut hoitaa kahta ihmistä. Vauvakin on ollut harvinaisen kärttyisä, liekö syy siinä, että äitikin on ollut kärttyisä. 

Ja juu, meillä on "huono viikko" paljon parempi kuin jonkun koliikkivauvan kotona on hyvä viikko, mutta tää on mun blogi ja jos mä en saa täällä valittaa niin missä sitten? Ei meidän Vauva ole maailman eikä edes Suomen ainut helppo, tyytyväinen, kärsivällinen ja iloinen lapsi, joka nukkuu aina hyvin. Tervetuloa siis blogiini, te jotka ymmärrätte minua, mutta että tiedä mitä sanoa ystävälle jonka vauva valvottaa/ itkee aina/ on tyytymätön/ kärsii elämäntuskaa/ ei suostu olemaan sekuntiakaan muuta kuin sylissä. 

Jos ne siniseksi värjätyt harsot pesee vaippapyykin
kanssa, saa ihanan hempeän vaaleansinisiä (voi
oksennus!) vaippoja, imuja ja harsoja. Jee.

Takaisin aiheeseen. Kun se ei kerran ole Puolison vika, että se on kipeänä, niin siihen ei myöskään voi purkaa ärtyneisyyttä, ja yleistä väsymystä. Kipeällä ihmisellä on oikeus tulla paapotuksi ja empatisoiduksi. Kyllä mä tiedän itsekin, miten kurjan olon kunnon flunssa tekee.

No,  mulla on kuitenkin ollut kaikkea menoa tällä viikolla joka päivä, enkä tajunnut että olisi ehkä ollut viisasta perua ja pysyä vaan kotona ja säästää voimia. Mutta kun kaupassa pitää kuitenkin käydä ja muutamaan muuhun asiaan on tullut sitouduttua, niin olen kyllä venynyt jo vähän yli jaksamiseni tällä viikolla. Ja raahannut Vauvaa mukanani. Mun pää kyllä hajoaa siihenkin, jos en pääse jonnekin, mihin tahansa, käymään pois kotoa. Käsittääkseni vanhan kansan termi tälle ilmiölle on kyläluuta.

Meidän Vauva ei myöskään ole lukenut vauvanhoito-oppaita. Sillä on tiheän imun kaudet ihan milloin sattuu ja se kääntyi eilen viisi kertaa mahalta selälleen. Selälta mahalleen se ei ole vielä kääntynyt kertaakaan. Mä olen jotenkin käsityksessä, että yleensä asiat opitaan toisinpäin. Noh, meidän hullunkuriseen perheeseen tää epäsovinnainen järjestys sopii oikein hyvin!

Amen ja hallelujaa hyville unille

Olin henkisesti varautunut siihen, että lapsen saaminen vie minut jaksamiseni ja olemiseni äärirajoille ja yli. Tämä erityisesti univelan ja huonon nukkumisen takia. Unen puutteen mukana kaatuu kaikki. Olin varautunut siihen, että ehkä kuuden vuoden päästä saan taas nukkua 6h yhtäjaksoisesti.

Sulopalleromme nukkuukin niin söpösti.

 No, miten kävi? Lapsi on alusta asti nukkunut yöt läpeensä. Ei nyt heräämättä, mutta niin, että herää, syö, ja nukahtaa uudelleen. Ihan alussa nukuttiin kahden tunnin pätkissä, sitten eka pätkä venyi kolmeen, ja minä ajattelin, että kyllähän tällä meiningillä jaksaa! 

Saan nukahdettua heti uudestaan, välillä vielä kun vauva syö. Ja nyt se ensimmäinen unipätkä on yleensä vähintään 4 tuntia, pari kertaa se on ollut 6 tuntia. Että kuudella vuodella heitti mun arvaus siitä, milloin taas saan nukkua 6h putkeen. Arvata saattaa, että meillä menee muutenkin hyvin. Kun saa nukkua, on voimavaroja elääkin.

Tyyppi on perinyt mun unenlahjat, nukahtaa helposti ja herää hyvällä tuulella, eikä herää helposti ääniin tms. Ennen kaikkea on siis ihan lapsen itsensä ansiota, että hän nukkuu hyvin. Nykyiset tutkijatkin ovat muuten alkaneet ottaa huomioon, että lapsi ei ole tabula rasa, vaan syntyy tietyn luonteisena ja vaikuttaa aktiivisesti itsekin suhteeseen, joka syntyy lapsen ja hoitajan välille. Tiedostan, että hyvät yöunemme johtuvat ennen kaikkea lapsen hyvistä unenlahjoista. Aiheesta muuten hyvä teksti. On aika hienoa, ettei enää väitetä jokaisen lapsen reagoivan samalla tavalla kaikkeen. 


Olen kuitenkin myös pohtinut, että meillä on muutamia asioita, jotka ehkä ovat edesauttaneet hyviä yöunia. Ensinnäkin ja ehkä tärkeimmäksi, alusta asti on tehty selkeä ero yön ja päivän välille. Meillä raikaavat päivisin elämän äänet; puhetta, musiikkia, imuri, telkkari, jne. Öisin taas on hämärää, en puhu Vauvalle mitään, enkä vaihda vaippaa. Tästä viimeisestä on varmasti eroavia mielipiteitä, mutta totta se vaan on - tyypiltä ei ole koskaan vaihdettu vaippaa yöllä. Ikinä. Tähän myös rohkaistiin synnärillä. Ja kun kerran lapsi nukkuu tyytyväisenä, miksi herättäisin hänet vaipanvaihdolla? 


Eräs parhaista vauvanhoitovinkeistä jonka olen saanut, oli: "ei sitä vaippaa vanhemman takia vaihdeta", eli jos vauvan iho on hyvä ja vauva nukkuu tyytyväisenä, ei tarvetta vaipanvaihdolle selvästikään ole. Tiedä sitten mikä on muna ja mikä kana, mutta aika pienenä vauva ei enää kakannut yöllä eikä pissaakaan alkuyöstä. 10h yön päällä ollut vaippa on usein kuivempi aamulla, kuin päivällä pitkien päikkäreiden ajaksi jäänyt vaippa. 


Toinen vauvan nukkumiseen mahdollisesti vaikuttava tekijä on hänen sänkynsä.

Amazonas Koala-riippumatto telineineen.
Kuva pöllitty pientenparhaaksi.fi-sivulta.

Tyypillä on tällainen vauvan riippumatto, jossa selkä pysyy luonnollisen pyöreänä selälläänkin nukkuessa. Lisäksi, kun Vauva havahtuu ja liikkuu, tuudittaa riippumaton liike hänet takaisin uneen. Joillakin koliikki on helpottunut tässä nukuttamisen myötä; meillä siinä on nukuttu hyvin synnäriltä tultua asti. Voihan olla, että tyyppi nukkuisi yhtä hyvin ihan missä vain. No, ainakin tässä riippumatossa hän viihtyy. Ja ekoina viikkoina kotona laskin usein täysin pirteän vauvan tuohon riippumattoon ja heiluttelin mattoa puoliunissani. 


Vauva nukahtaa useimmiten syliin tai suoraan tuohon riippumattoon. Siinä hän sitten nukkuu, kunnes herää syömään tai minä herään ja nostan hänet rinnalle. Kyllä; yksi suurimpia oivalluksiani oli, ettei minun tarvitse valveilla odottaa, milloin lapsi ehkä havahtuu. Jos herään esim. vessaan ja lapsen edellisestä syömisestä on jo kolme tuntia, annan maitoa. Ja tästä päästäänkin kolmanteen öitä helpottavaan asiaan, perhepetiin. Syötän yöllä makuullani pimeässä. Ensin laitoin yölampun päälle; nykyään tähtään rinnanpään vauvan suuhun varhojen raosta kajastavan katuvalaistuksen turvin. Ja siinä sitten nukumme loppuyön vierekkäin. Välillä nukahdan ennen vauvaa ja havahdun jokusen tunnin kuluttua, kun hän hamuaa taas. En keskimäärin rasitu tällaisesta yösyötöstä enempää kuin ennen vauvaa tekemistäni öisistä vessareissuista. En todellakaan jaksa yrittää pysyä hereillä, kunnes vauva on syönyt, ja sitten vielä nousta sängystä hilaamaan tyyppiä omaansa. 


Sitä paitsi, on niin ihkua nukkua napa toisen napaa vasten. Ja onpa sitä tutkittukin, että äidin vieressä nukkuessa vauva on ehkä hitusen suojemmassa kätkytkuolemalta, kun hengitys ja sydämenlyönnit rytmittyvät äidin rytmeihin. Vauva varmasti tykkää läheisyydestä. Ja ilmeisesti vierekkäin nukkuessa myös unirytmit menee yksiin, niin ettei äitiä väsytä vauvan herättäessä syötölle. Aamuisin on myös ihan yli-ihkua, kun koko perhe herää samasta pedistä ja se peti on niin kovin täynnä rakkautta ja hellyyttä. Tämä kaikki siis ihmiseltä, joka oli liki varma, ettei halua eikä pysty nukkumaan vauvan vieressä. 

1+5 vinkkiä synnyttäjälle

Pitkänpitkä synnytyskertomukseni löytyy vanhasta blogistani. 


Ihan ekaksi, unohda Rachelin synnytys Frendeissä, ja kaikki muutkin telkkarissa näkemäsi amerikkalaiset synnytykset. Amerikassa, kuten kaikissa länsimaissa, synnytyksestä on tehty sairaus ja synnyttäjästä potilas. Tämä potilas sitten makaa selällään ja on toimenpiteiden kohde, josta lapsi vedetään ulos. Ei näin. Normaali alatiesynnytys on luonnollinen tapahtuma, jossa sinä olet aktiivinen toimija. Synnyttää voi seisaallaan, kyykyssä, kontallaan, ammeessa, kotona tai vaikka pihalla. No tuo viimeinen ei varmasti ole suositeltavaa, mutta youtubesta löytyy sellainenkin video. Eikä kovin monessa synnytyssairaalassa saa ponnistaa ammeeseen, vaikka itse ammeessa kölliessäni totesin että sinne olisi oikeasti ihan mielellään myös ponnistanut. 


Ja vielä sellainen pointti, että aktiivinen synnytys on eri asia kuin luomusynnytys. Koin oman synnytykseni olleen erittäin aktiivinen (minä synnytin lapseni) mutta kaukana luomusta (oksitosiinilla käynnistetty synnytys, ilokaasu, epiduraali). 


No, seuraavat viisi neuvoa antaisin tulevalle synnyttäjälle: 

1. Pidä leuka rentona. 

Kipu helposti laittaa jännittämään koko kroppaa ja se taas vaikuttaa omaan ja vauvan hapensaantiin, kohdunkaulan avautumiseen ja kiputuntemukseen itseensä. Kun muistaa pitää leuan rentona eikä pure hampaita yhteen, pysyy muukin kroppa rentona. 

Synnytyssalin härpäkkeitä. Harmittaa, ettei tullut kuvattua
huonetta ja laitteita tarkemmin. Tuo mikron näköinen vehje
tuolla takana on se kone, joka mittaa niitä käyriä eli
supistuksia ja vauvan sykettä.

2.  Liiku. 

Liikkuminen lievittää synnytyskipua, auttaa rentoutumiseen ja pitää ohjia omissa käsissä. Älä usko, jos kätilö käskee makuulle käyrien takia. Tai siis älä kysy, saatko olla pystyssä ja liikkua. Sitä varten se vyö niille antureille on, että ne pysyvät paikoillaan pysty- asennossakin. Kuuntele kroppaasi ja tee mitä se pyytää. Minua auttoi erilainen lantion pyörittely ja hytkyttely, jumppapallon päällä istuessa ja säkkituoliin nojaten. 

3. Älä ole kiltti ja/tai nätti tyttö.

Sinä tässä synnytät ja muut ovat paikalla sinua varten, sinua auttamassa. Kuuntele omia tarpeitasi äläkä tee niiden vastaisesti vain siksi kun joku käskee. Luota itseesi, sinä kyllä osaat synnyttää! Ihan sama on myös, miltä näytät tai kuulostat. Tehtävänä on saada lapsi ulos, mutta tyyli on täysin vapaa. Minä pyysin jumppapalloa, säkkituolia, lämmintä kaurapussia, jumppa-alustaa, suihkua, ammetta ja epiduraalia. Mitään edellä mainituista ei tarjottu. Ja nyt ei ole oikea hetki miettiä, pettikö dödö tai valuiko ripsari. Ja se sanonta "ei lasta eikä p*skaa" juontaa juurensa ihan todellisuuteen, yleensä tulee molempia.

Tuosta sitä epiduraalia laitettiin lisää.

4. Puhalla vokaaleja. 

Hengitystekniikka, jota myös synnytyslauluksi kutsutaan: Vedä syvään henkeä nenän kautta. Puhalla ilmaa hitaasti ulos suun kautta (leuka rentona!) ja päästä samalla ääntä. Esim. aaaaaa-kirjainta. Jos kuulostaa nololta puuhalta, katso kohta 3 ja kokeile, ei siinä mitään häviä. Minut tämän homman tehokkuus supistusten läpi menemiseen yllätti täysin. Tätä harjoitellaan esim. äitiysjoogassa, jota voin suositella muutenkin; rauhalliset venyttelyt tekivät todella gutaa raskauden venyttämälle ristiselälle. Hengityksillä selvisin hyvin avautumisen ekoista senteistä. 

5. Ravitse ja nesteytä itseäsi. 

Jotkut toki oksentelevat läpi synnytyksen, mutta jos mitään pysyy sisällä, kannattaa tankata. On se ponnistaminen kuitenkin melkoinen urheilusuoritus. Minulla oli soijakaakaota ja ihan rehellistä urheilujuomaa. Kiinteää ruokaa ei virallisesti saa nauttia, mutta ei meitä ainakaan koko aikaa vahdittu, olisi sitäkin pystynyt syömään salaa. Tai sitten voi mennä synnärille kepsun kautta. Ja jos menet sinne suihkuun, ota vesipullo mukaan. Kuuma vesi lievittää kipua -> nestehukka on todellinen riski. 

Synnyttämisestä saa käsiinsä vauvan, jota sitten saa ensi-
imettää. Tuolla se mun käden alla käärössä on ihokontaktissa, pieni.
Tai no, reilut neljä kiloa, pieni ja pieni :D

Jos aihe kiinnostaa enemmän, niin Aktiivinen synnytys ry:n sivuilta saa lisää tietoa. Suosittelen erityisesti synnytyskertomuksia. Myös esim. Tyksin opas synnyttäjälle esittelee eri ponnistusasentoja ja systeemejä. 

Huono hiuspäivä, hyvä päivä

Pumppasin vähän maitoa pulloon, jätin lapsen nukkumaan ja rykäisin asioille. Hississa oli sellainen olo, että ihanaa päästä hetkeksi tuulettumaan. Puoliso siis jäi lapsen kanssa kotiin, en mä Vauvaa yksin kotiin jättänyt. 

Parissa tunnissa ehtii koluta muutaman kaupan, palauttaa kirjastonkirjat ja lukea uusimman vauvalehden, istua yksin kahvilla, tehdä pikaiset ruokaostokset ja vuokrata leffan. 

Kahvilassa ohi meni nuorisojengi. Taitaa olla aikuisuuden oire, kun nuoria katsoessaan ymmärtää ja muistaa olleensa ihan samanlainen. Nuoret taas katsoivat minua just sillä katseella, että huh huh, tuon näköisenä en ikinä koskaan tule kaupungille näyttäytymään. Ei se mitään, ettei mulla ollut meikkiä ja lenkkareissa ja farkuissa olin. Mutta mun hiukset - ne olis pitänyt pestä eilen ja leikata viime kuussa. Ne on just sellaiset, kun olen aina vannonut, etten päästä mun kuontaloa tähän kuntoon.

Paljon väliä. Mulla on maailman suloisin lapsi, jota ei kiinnosta mun hiukset. Ja kyllä mä osaan ne kuntoon laittaa esim huomiseksi, kun mennään sukuloimaan ja varmaan otetaan kuvia. Ja jos joku nyt huolestuu miten meidän parisuhde voi, kun mä en pidä itsestäni huolta, niin ottakee opiksi: Itsestään huolta pitämistä on se, että ottaa pikku hetken kahvikupin kera ihan itselleen, niin sitten tekee mieli taas halipusia sitä Puolisoakin. Se tehdään sen vuokratun leffan ääressä. 

Imetyksestä

Vauva tankkaamassa. On se julkinen imetys niin julkeaa, kun
siinä paljastellaankin niin paljon!

Yhdeksänkymppinen mummuni totesi katsellessaan, kun imetin: "Tuo on tärkeintä työtä, mitä olen koskaan tehnyt."

Jos satuit tänne, koska tuskailet oman imetyksesi kanssa ja etsit tietoa, toivotan sinulle valtavasti tsemppiä! Hyvin todennäköisesti imetys voi sujua sinunkin kohdallasi! Luota itseesi ja vauvaasi. Apua sinun pitäisi saada neuvolasta. Myös imetystukipuhelimesta tai imetys.fi-sivuista voi olla apua. 

Meillä imetys onneksi sujuu. Imetys on kivaa, helppoa, kätevää ja kaunista, vaikkakin välillä rasittavaa ja aina sitovaa. Imetys on niin tunteita kuohuttava asia, että siitä on vähän riskaabelia kirjoittaa, mutta se on aika iso ja oleellinen osa arkeani. Imetys määrittää minua tällä hetkellä maitoisaa tuoksua ja vaatetusta myöden. Minulla on viisi imetyspaitaa, muita en pidä. Imetysrintsikat puin päälleni kaksi tuntia vauvan syntymän jälkeen, enkä muita ole sen koommin pitänyt. 

Imetyksessä ehdottomasti hankalin vaihe on sen aloittaminen. Minulla homma lähti sujumaan seuraavista syistä:

- Vauvalla oli syntyjään hyvä imuote ja vahva imu.

- Sain sairaalassa hyvää ohjausta, ihan kädestä ja tissistä pitäen. (Tästä on mainittava, että vannoin etukäteen kirjoittavani tisseihini "näpit irti". Niin se mielipide muuttuu, olin todella kiitollinen kaikille kätilöille, jotka minua auttoivat.)

- Tiesin, että lapsi tilaa maitoa imemällä. En siis mennyt paniikkiin sairaalassa enkä myöhemmin kotonakaan vaikka välillä lapsi lutkutti tyhjää tissiä pitkään ja hartaasti. 

- Voin itse hyvin synnytyksen jälkeen. 

- Tiesin listan nikseistä, joilla työhönsä tottumattomia nännejä voi auttaa: Lansinoh-voide (tätä läästin nänneihini ensi-imetyksestä ekat kaksi viikkoa jokaisen imetyksen jälkeen), maidonkerääjän avulla aikaansaatava ilmakylpy, rintakumit, tissien lämmitin Termo-mamma. Tiesin myös, että jos ja kun maito nousee kivuliaasti pakkautuen rintoihin, sitä voi helpottaa kaalinlehdillä. Näitä kaikkia apuja myös käytin. 

- Jäin myös sairaalaan yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi, vaikka olisin päässyt kotiin aiemmin. Tämä oli tosi viisasta, koska juuri sinä ylimääräisenä päivänä minulta meni nänninpää rikki, ja sain hyvää apua ja neuvoa sairaalassa. Minut opetettiin lypsämään itse käsin maitoa, jolloin sain annettua omaa maitoani pullosta vauvalle; jos Vauva imi rintaa, aukesi haava ja raukka sai verensekaista ravintoa. 

Sitovuudesta: Olen pumpannut pakkaseen "reissumaitoja", joiden turvin Vauva kyllä pärjää Puolison kanssa kotona. Parin tunnin pyrähdys kaupungilla tai leffakäynti sujuvat. Pisin poissa olemani aika on 8h. Siinä ajassa tuli jo itsellekin tuskainen olo, kun maito ehtii pakkautua. Minulla onneksi on niin ihana Puoliso, että lapsen hoitamisessa ainut ero on siinä, että Puolison nänneistä irtoa maitoa, vaan hän ruokkii pullosta. Poissa olemisessa on vielä se kurja puoli, että vaikka miten pumppaan ylimääräisiä maitoja pois, laskee maidontuotanto hieman joka kerta jos olen kaksi syöttöväliä poissa. Sitten lapsi joutuu taas imemään tiheämmin tarpeeksi maitoa saadakseen. Niin, ja se alkoholittomuus ei loppunutkaan raskausaikaan.. 

Tunteista: Minulle imetykseen ei liity suuria tunteita. En koe olevani onnen kuplassa vauvan kanssa, en tunne olevani yhtä vauvan kanssa, enkä hyrise onnesta aamuyön tunteina imettäessäni. Mutta ei imetykseen mitään negatiivisiakaan tunteita liity. Imetys on kivaa ja palkitsevaa, tuntuu hyvältä kun pystyn ruokkimaan lapseni. Voisin hyvin imettää hätätilassa tai vähän pienemmänkin tarpeen tullen jonkun toisenkin lasta. Välillä imun alettua oksitosiinipiikin oikein tuntee aivoissaan, ja silloin tulee pienehkö nousuhumalan tyyppinen euforia. Se on aika hassu ilmiö. Imetys on myös kätevää, ruokaa on tarjolla vauvalle heti, sopivan lämpöisenä, eikä sitä mene hukkaan. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin  terveysvaikutusten takia aloin taas harkita taaperoimetystä (eli yli yksivuotiaaksi imettämistä). 

Aiheesta kirjoittaminen tuli mieleeni, kun aloin opiskella imetyksen terveysvaikutuksia. Niistä kyllä puhutaan, mutta minulla ei ainakaan ole tarkkaa tietoa ollut ennen tätä. Kansallisen imetyksen edistämisen asiantuntijaryhmän raportti opetti minua imetyksen monista terveydellisistä eduista - ei vain lapselleni, vaan myös minulle. Lasta imetys suojaa ennen kaikkea infektioilta, minua mm. rintasyövältä ja diabetekseltä. 

Pöydällä Cuplaton ja D-tipat sekä paketti liivinsuojia.
Minulla H&M:n imetyspaita, ainut järkevän hintainen
imetysvaate. Näitä näkee paaaljon.

Aika hurjia lukuja tuossa raportissa on; Suomessa 34% vauvoista täysimetettiin 4kk ja vain 1% 6kk, kun vastaavat luvut ovat esim. Ruotsissa 60% 4kk ja 15% 6kk ja Tanskassa 60-70% 4kk ja 20-25% 6kk. Juurihan myös uutisoitiin, että Suomessa ristiriita äidin toiveen ja toteutuneen imetyksen välillä on valtavan suuri. Linkkaamassani raportissa todetaan, että yhteys suunnitelmallisen imetysohjauksen ja hyvän imetysprosentin välillä on ilmiselvä. Äidit tarvitsisivat tukea imetykseensä. 

Liki jokaisella riittää maitoa, jos imetykseen ohjataan ja sitä tuetaan riittävästi. Kyse ei missään nimessä ole siitä, etteivätkö ihmiset yrittäisi tarpeeksi, vaan siitä, että joskus jopa neuvolassa saatetaan antaa ihan typeriä neuvoja tai tosi helpolla rohkaista antamaan lisämaitoa. Kuulinpa juuri tapauksesta, jossa pyydettiin rinnan sijasta antamaan pullosta, jotta tiedetään, paljonko maitoa lapseen uppoaa! Onhan se vaikeaa, kun ei ole mitään tietoa, montako ml maitoa lapsi juo. Mittariksi pitäisi riittää sen, että lapsi pissaa, kakkaa ja vaikuttaa normaalilta ja vieläpä kasvaa. Itselleni oli imetyksen alkutaipaleella läheisten tuki valtavan tärkeää. 

Kyllä mua hirvittää, miten alhaalta rakkaat tissini löydän, kun joskus olen imetykseni imettänyt.  Teen kaikkeni, eli pidän päivisin kaarituellisia rintsikoita ja öisin pehmoisia sekä rasvaan ihoa säännöllisesti. Se kuulemma ei auta mitään, tippuu jos tippuu, mutta ainakin voin todeta tehneeni parhaani. ;)

 "Mitä vanhan naisen rintojen välissä on, mitä nuoren naisen ei ole? - Napa!"

Aloitus

Kuvassa Vauva. Tuon otuksen äiti minä olen. 

Olen onnesta soikeana. En ole eläissäni ollut näin onnellinen. Kaikkeen muuhun olin valmistautunut, mutta en tähän. En sovi tunnemaailmani kanssa mihinkään laatikkoon. Mielikuvieni tarjoamat vaihtoehtolaarit ovat kolminaisuuksia tyyliin koliikki-univaje-vauvan seinäänheitto-olo, persereiän repeämä-masennus-psykoosi tai vauva-joka-ei-ole-sekuntiakaan tyytyväinen muuta kuin äidin sylissä. No okei, tuo viimeinen ei ole kolminaisuus, mutta you get thö picture. Löytyy mielikuvistani toisenlainenkin maisema vanhemmuudesta: pastellisävyinen, tärkättyyn mekkoon pukeutunut 50-luvun madonna, jonka elämän täyteys on äitiys ja joka ei koskaa tahdo eikä kaipaa mitään muuta. 

Oma tämänhetkinen ja -astinen kokemukseni äitiydestä ei sovi ollenkaan näihin. Äitiys ei ole niin kokonaisvaltaista, että se läpäisisi päivän joka hetken ja sekunnin. Ei ollenkaan, hetkittäin unohdan että minulla on lapsi. Tai enhän minä sitä unohda-unohda, mutta on paljon aikoja kun ajattelen iloisesti jotain muuta enkä pode ollenkaan huonoa omaatuntoa siitä, etten keskity täysillä lapseeni. Olen edelleen sitä kaikkea mitä olen, vaikka olen äiti. Äitiys ei maalannutkaan kaikkien muiden olemassaoloni aspektien päälle jollain ankealla harmaalla väsymyksen ja näivettymisen maalilla, vaan lisäsi vähän glitteriä reunuksiin. 

Huomaan, että siitä onnesta kirjoittaminen on jotenkin vaikeaa. Ihan oikeasti nykyään on poliittisesti korrektia valittaa vähistä yöunista ja nyrpistää nenää vauvan kakalle ja rutista kaikesta loasta mikä lapsenhoitoon liittyy, kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Se, mikä ei ole poliittisesti korrektia, on onni ja autuus. Että synnytys oli mielettömän hieno kokemus, ehkä hienoin ikinä. Vahvisti parisuhdettakin vielä. Lapsi on tyytyväinen ja ihana ja mä rakastan sitä ihan mielettömästi. Imettäminen sujuu ja juu, maitoa riittää puklattavaksi asti, mutta sitä ei kuitenkaan tule niin vauhdilla että vauva tukehtuisi. Se kakkakin on minusta oikeastaan ihan söpöä, puhumattakaan lapsen hymyistä ja jokaisesta pienestä opitusta asiasta. Pieni, mutta selvästi kasvanut pää rinnallani. Katse, joka tapittaa minua valtavalla intensiteetillä. Pieni ja iso mieheni sylikkäin iltaisin. Ihanan värikkäät hyvän ekologisen omantunnon kestovaipat. Ja minä, joka en koskaan ikinä leikkinyt nukeilla, puen lapseni päälle pienoisia vaatteita sydän pakahtuen paketin ihanuudesta.

Minusta ei olekaan bloggaamaan nasevan purevasti vauva-arjen ikävistä kommervenkeistä. Kun rehellisesti sanottuna ei meidän arjessa ole ollut mitään ikävää. Olen niin onnellinen, että jos annan itseni tuntea sen kokonaan, itkettää. Ja pelottaakin. Suomalainen pessimismi ja lapsuuden oppi - "itku pitkästä ilosta" - muistuttaa itsestään. Että jos nyt menee hyvin, niin odotapas vaan kun se saa hampaita / tulee uhmaikään / jää kiinni tupakasta / saatte toisen lapsen, kyllä sitten varmasti kaikki menee persiilleen kun nyt ei ollut. 

Minä osaan olla äiti. Se on suurin yllätys. Minä olen äiti. Olen, enkä ikinä tahdo olla olematta. Tämä rooli sopii minulle luonnostaan, juuri nyt oli oikea aika saada tämäkin rooli. Paras rooli, mutta ei koskaan ainoa. Rooli, jolle olen juuri nyt antautunut täysillä, mutta joka vain ahdistaisi jos minulla ei olisi ammattia johon tiedän voivani palata. Ja jos en olisi sitä kaikkea muutakin mitä olen. Minä osaan olla äiti. Minä tahdon olla äiti. Minä saan olla äiti. Jeee!