Ehkä pitäisi olla iloinen, että minulta kysellään töihin menosta eikä toisesta lapsesta. Se kertoo siitä, että kyselijöillä on jonkin asteen tuntemus minusta ja luonteestani. Tai sitten olen vaan onnistunut pitämään riittävästi meteliä siitä, ettei minusta tule varsinaista kotiäitiä ikinä.
Tosiasiassa ajatus töihin menosta hirvittää. Käsittämättömän nopeasti sitä sopeutuu tähän äitiysloma-meininkiin, kaverivauvojen treffailuun, kirppiksillä ravaamiseen, sosiaalisiin kuvioihin. Vauva-arki onkin elämäni parasta aikaa, eikä suinkaan kurjuuden maksimointia, mitä odotin sen olevan. Nytkin juon aamukahvia hyvin nukutun yön jälkeen klo 11:09 ja lapseni hymyilee korvasta korvaan vieressä. Miten ikinä voin lohkaista elämästäni tunteja työn tekoon, ja voi apua, mitä se tekee lapseni kehitykselle, kiintymyssuhteen kehitykselle ja kaikelle? Iik apua, minä ja vain minä olen ainut ihminen joka voi lastani hoitaa! (Tämä viimeinen oli sarkasmia. Meillä harkitaan nyt sitä, että Puoliso ja Vauva jäisivät kotiin hengailemaan, kun minä pääsen töihin.) Rehellisesti sanottuna enemmän töihinmenossa hirvittää se ajan uudelleen jakaminen ja se, jääkö siitä mitään enää muille ihmisille kuin omalle ydinperheelle.
Suomesta on tullut kotiäiti-yhteiskunta. Moni äiti viettää kymmenisen vuotta putkeen kotona. Mielenkiintoista minusta on, miten lainsäädännöllä ja yleisellä keskustelulla ihmistä ohjataan. Viime aikoina olen oppinut, että Islannissa miehillä on pakollinen isyysvapaa ja Hollannissa lapset viedään useimmiten päiväkotiin 4 kuukauden iässä - mutta molemmat vanhemmat tekevät lyhennettyä viikkoa, jolloin lapsi on hoidossa vain 3 päivää viikossa, eri-ikäisten ryhmässä, jossa on vain pari vauvaa ja isompia lapsia. Suomen malli ei ole ainut mahdollinen eikä välttämättä järkevin.
Hyvää Suomen systeemissä on mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi menettämättä työpaikkaansa. Myös päivähoito-oikeus jokaiselle lapselle on hyvä asia. Silti suurin osa keskustelusta aiheen tiimoilta on ihan turhaa. En ole ihan varma, miten itse ajattelen. Itselleni oman identiteetin määrittäminen ensisijaisesti äitiyden kautta on kauhistus. Ennen kuin minusta tuli äiti, olin jo minä ja toteutin minuuttani monessa roolissa. Äitiys on yksi rooli lisää. Tärkeä, ihana, perustavanlaatuinen, mutta ei kaikki. Olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että - tarjoilee kulhollista herneitä nenään vedettäväksi - jotkut äidit ikään kuin jäävät koukkuun äitiyteen ja sen kaikkivoipaisuuteen. Oireyhtymään kuuluu myös se, ettei lapsen isälle anneta todellista mahdollisuutta ottaa rooliaan täysivaltaisesti, koska äiti tietää mitkä housut kuuluvat minkäkin paidan kanssa ja mihin aikaan lapsen kuuluu syödä.
Suurin ongelma nykyisessä systeemissä on ainainen muiden äitien dissaaminen ja valmiiksi poteroihin kaivautuneet asemat. Väännetään kättä siitä, minkä ikäiselle päivähoito ei enää ole vahingollista (on siinäkin kysymyksenasettelu!) tai sitten siitä, miten itsekästä on kuluttaa verorahoja pysymällä kotona. Ymmärtääkseni asia ei vain ole lainkaan näin mustavalkoinen - lapsen kotihoito on kunnille usein halvempaa kuin päivähoito, vaikka maksettaisiin kuntalisääkin. Kaikilla ei oikeasti ole vaihtoehtoja, eräänä tärkeänä ryhmänä yksinhuoltajat, joiden on oikeasti pakko käydä töissä toisin kuin niiden joilla on parinsadan neliön omakotitalo Espoossa ja kaksi Audia pihalla. Hedelmällisempää olisi pohtia oikeasti hyviä ratkaisuja. Niistä varmaan lisää ensi kerralla, nyt pitää mennä sinne kirpparille!
