Äiti käy töissä

Heipsan hei!

Aikaa on vierähtänyt, mutta sellainen päivitys pitää tulla laittamaan, että töissäkäynti sujuu.

On kiva käydä töissä. Lapsi on isänsä kanssa kotona ja molemmat silminnähden pitävät ratkaisusta. Itsestäni tuntuu siltä, että aikani on paremmin käytössä. Kotona ollessa jäi liikaa tyhjää aikaa. Nyt on keskimäärin hyvä. Huonoja päiviä toki mahtuu väliin, kun ketään ei huvita mikään. Ne ovat kuitenkin harvinaisia.

Lapsi täyttää kohta vuoden. Hän kävelee jo muutamia askelia kerrallaan ja sanoo äiti, isä ja satunnaisia muita sanoja. Imetän edelleen, eikä minulla ole minkään näköistä aikomusta lopettaa. Yli 12h poissaoloille pitää ottaa pumppu mukaan. Kymmenkuisena lapsi alkoi saada korviketta, en ole jaksanut enää pumpata lyhyitä poissaoloja varten. Imetän edelleen öisin, yleensä kaksi kertaa yön aikana. Silti koen saavani jopa enemmän lepoa kuin ennen. En ole ollenkaan väsynyt päivisin, kun lapsi yöllä vain syö ja nukkuu uudestaan.

En juurikaan enää lusmuile töissä. Sen ajan, jonka työpaikalla vietän, käytän hyödykseni. Ja olen julmetun tehokas!

Meillä edelleenkin kestovaippaillaan, sormiruokaillaan ja kannetaan lasta. Kantoliina vaihtui kymmenen kilon paukkuessa ergonomiseen kantoreppuun. 

Harvenee, harvenee

On aika selvää, että kirjoittamistahtini on hiipunut. Olen kokenut jonkinlaista painetta siitä, että blogiin pitäisi tuottaa järkevää tekstiä tasaiseen tahtiin. Aion nyt lopettaa sen. En siis lopeta blogia, vaan tekstintuotto-stressaamisen. Jos tulee jotain kirjoitettavaa, kirjoitan. Jos ei, niin ei. Saattaa siis olla, ettei blogi päivity jatkossakaan kovin usein tai ollenkaan. 

Blogiprojekti alkoi kohdallani keskenmenosta. Tuskastuin tiedon saamisen hankaluudesta, ikävästä kohtelusta ja koko tilanteesta ja aloin purkaa kokemustani blogiin. Kun toinen raskaus alkoi, alkoi kasvu äidiksi. Odotin rankkaa vauvavuotta, tarvettaa tilittää siitä, tästä ja tuosta, mutta todellisuus yllätti. On kivaa olla äiti. Äitiys on ollut luonteva ja tuskaton rooli minulle. Iso osa kuuluu tietenkin maailman helpoimmalle lapselle. En tiennyt tuollaisia olevan olemassakaan.

Ehkä kaikki se pohtiminen ja sulattelu raskausaikana todella kannatti, ehkä sopeuduin juuri siksi, että osasin odottaa isoa muutosta. Ei se sitten niin iso ollutkaan. Ei minun elämäni ole mullistunut. Ei myöskään ruumiini. Painan tismalleen saman verran kuin tullessani raskaaksi.  

Kiitän lukijoitani mielenkiinnosta, voi olla, että tämä on viimeinen bloggaus toistaiseksi, tai sitten ei, en tiedä. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen ainakin kaksi aihetta, joista voisi kirjoittaa.... Että ehkä en sittenkään laita ihan niin kokonaan pillejä pussiin kuin meinasin. Katsotaan!

Ihanaa kesän jatkoa itse kullekin!

Millon sä meet töihin?

Ehkä pitäisi olla iloinen, että minulta kysellään töihin menosta eikä toisesta lapsesta. Se kertoo siitä, että kyselijöillä on jonkin asteen tuntemus minusta ja luonteestani. Tai sitten olen vaan onnistunut pitämään riittävästi meteliä siitä, ettei minusta tule varsinaista kotiäitiä ikinä. 

Tosiasiassa ajatus töihin menosta hirvittää. Käsittämättömän nopeasti sitä sopeutuu tähän äitiysloma-meininkiin, kaverivauvojen treffailuun, kirppiksillä ravaamiseen, sosiaalisiin kuvioihin. Vauva-arki onkin elämäni parasta aikaa, eikä suinkaan kurjuuden maksimointia, mitä odotin sen olevan. Nytkin juon aamukahvia hyvin nukutun yön jälkeen klo 11:09 ja lapseni hymyilee korvasta korvaan vieressä. Miten ikinä voin lohkaista elämästäni tunteja työn tekoon, ja voi apua, mitä se tekee lapseni kehitykselle, kiintymyssuhteen kehitykselle ja kaikelle? Iik apua, minä ja vain minä olen ainut ihminen joka voi lastani hoitaa! (Tämä viimeinen oli sarkasmia. Meillä harkitaan nyt sitä, että Puoliso ja Vauva jäisivät kotiin hengailemaan, kun minä pääsen töihin.) Rehellisesti sanottuna enemmän töihinmenossa hirvittää se ajan uudelleen jakaminen ja se, jääkö siitä mitään enää muille ihmisille kuin omalle ydinperheelle. 

Suomesta on tullut kotiäiti-yhteiskunta. Moni äiti viettää kymmenisen vuotta putkeen kotona. Mielenkiintoista minusta on, miten lainsäädännöllä ja yleisellä keskustelulla ihmistä ohjataan. Viime aikoina olen oppinut, että Islannissa miehillä on pakollinen isyysvapaa ja Hollannissa lapset viedään useimmiten päiväkotiin 4 kuukauden iässä - mutta molemmat vanhemmat tekevät lyhennettyä viikkoa, jolloin lapsi on hoidossa vain 3 päivää viikossa, eri-ikäisten ryhmässä, jossa on vain pari vauvaa ja isompia lapsia. Suomen malli ei ole ainut mahdollinen eikä välttämättä järkevin. 

Hyvää Suomen systeemissä on mahdollisuus hoitaa lasta kotona kolmevuotiaaksi menettämättä työpaikkaansa. Myös päivähoito-oikeus jokaiselle lapselle on hyvä asia. Silti suurin osa keskustelusta aiheen tiimoilta on ihan turhaa. En ole ihan varma, miten itse ajattelen. Itselleni oman identiteetin määrittäminen ensisijaisesti äitiyden kautta on kauhistus. Ennen kuin minusta tuli äiti, olin jo minä ja toteutin minuuttani monessa roolissa. Äitiys on yksi rooli lisää. Tärkeä, ihana, perustavanlaatuinen, mutta ei kaikki. Olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että - tarjoilee kulhollista herneitä nenään vedettäväksi - jotkut äidit ikään kuin jäävät koukkuun äitiyteen ja sen kaikkivoipaisuuteen. Oireyhtymään kuuluu myös se, ettei lapsen isälle anneta todellista mahdollisuutta ottaa rooliaan täysivaltaisesti, koska äiti tietää mitkä housut kuuluvat minkäkin paidan kanssa ja mihin aikaan lapsen kuuluu syödä. 

Suurin ongelma nykyisessä systeemissä on ainainen muiden äitien dissaaminen ja valmiiksi poteroihin kaivautuneet asemat. Väännetään kättä siitä, minkä ikäiselle päivähoito ei enää ole vahingollista (on siinäkin kysymyksenasettelu!) tai sitten siitä, miten itsekästä on kuluttaa verorahoja pysymällä kotona. Ymmärtääkseni asia ei vain ole lainkaan näin mustavalkoinen - lapsen kotihoito on kunnille usein halvempaa kuin päivähoito, vaikka maksettaisiin kuntalisääkin. Kaikilla ei oikeasti ole vaihtoehtoja, eräänä tärkeänä ryhmänä yksinhuoltajat, joiden on oikeasti pakko käydä töissä toisin kuin niiden joilla on parinsadan neliön omakotitalo Espoossa ja kaksi Audia pihalla. Hedelmällisempää olisi pohtia oikeasti hyviä ratkaisuja. Niistä varmaan lisää ensi kerralla, nyt pitää mennä sinne kirpparille!

Kantoliina, tuo vauvan lempipaikka

Kantoliina on meillä noussut vauvatarvikkeeksi numero yksi. Tyyppi painaa jo yli kuusi kiloa, eikä sitä ole kiva roikotella loputtomiin yhdellä kädellä. Kantoliinassa lapsi viihtyy aina. Kotona liina on kätevä, kun pitää saada jotain tehtyä - ruokaa, siivoamista, ompelua, pyykkien ripustamista. Vauva viihtyy liinassa ja näkee sieltä mitä tapahtuu. Tyyppi on luonteeltaan utelias ja vaatii päästä pystyyn näkemään maailmaa. Ihan ensi alkuun kantoliinan sitominen tuntui vaikealta, mutta kun muutaman kerran harjoitteli, alkoi sitominen onnistua käden käänteessä. Ja yksi sidonta riittää. Kuvassa näkyy sidonta nimeltä perusX tai kietaisuristi, jos olen oikein ymmärtänyt. 

Lapsi lähellä, kädet vapaina

Erityisen kätevä liina on ihmisten ilmoilla. Liinassa vauva on tallessa ja turvassa ja lämpimässä, ja yleensä hiljaa. Liinan avulla saa kädet vapaiksi esimerkiksi ruokapöydässä tai sitä tarjotinta kantaessa. Kaupungilla liinan kanssa mahtuu kaupan hyllyjen väliin tosi paljon paremmin kuin isojen yhdistelmävaunujen kanssa. Ja liinasta lapsi näkee ympärilleen, toisin kuin niistä vaunuista. Ja sitten taas toisaalta, kun lasta alkaa väsyttää, nukkuu hän sujuvasti liinassa. Pieni tuhisija kantoliinassa on kyllä ihan enstex söpö. Lisäksi liinassa vauva on tosi lähellä ja jotenkin suojeltavissa, vanhemman alkukantainen suojeluvaisto tykkää tästä. 

Ymmärtääkseni kantoliina on noin tuhat kertaa ergonomisempi kuin rintareppu, siis sellainen, jossa vauva kulkee kasvot menosuuntaan. Vauvan selkä on vielä luonnostaan kaarella, eikä sitä ole hyvä pakottaa suoraksi, niinkuin rintarepussa tapahtuu. Liina tukee lapsen selkää koko matkalta. Itsekin luulin aiemmin, ettei lapsi näe kantoliinasta mihinkään. Olin väärässä. Liina tuntuu antavan lapselle aika paljon valtaa siihen, tähystääkö ympärilleen vai painaako päänsä liinan suojiin. Liina tuntuu hyvältä myös kantajasta; varsinkin tukevammat sidonnat ovat todella tukevia, kun lapsen paino jakautuu koko selälle ja myös vyötärölle. 

Meille on kertynyt jo läjä kantoliinoja. Niitä on vaikka miten monenlaisia, tavallisimmat variaatiot ovat ehkä pitkä trikoinen, pitkä kudottu ja rengasliina. Meillä ei ole rengasliinaan löytynyt hyvää kantoasentoa ollenkaan. Trikoisella liinalla oli hyvä opetella pienen vauvan kanssa, mutta kyllä tuo kudottu on tukevampi kuin se trikoinen. Lisäksi meillä on vielä neliöliina, joka odottelee selässäkanto-aikoja. Neliöliina on kantorepun ja kantoliinan välimuoto, ikään kuin muotoon ommeltu kantoliina. Kannoin tovin erästä parivuotiasta sukulaislasta siinä, ja se sujui hyvin. Monihan ajattelee ettei jotain kaksivuotiasta enää jaksa kantaa. Minä ajattelen, että kun tuollainen "apureppuselkä" on saatavilla, uskaltaa pienen lapsen kanssa lähteä pitemmällekin kävelylle metsään. 

Ja nyt julkaisen kirjoitukseni, vaikken keksi mitään nasevaa lopetuslausetta.

Arjen kauneutta

Mikä tahansa on kaunista, kun se kuvataan tarpeeksi hyvällä kameralla, sopivasti rajaten ja vähän värejä nostalgisiksi tuunaten. Blogeissahan pääsee esittelemään elämäänsä sellaisena, kuin toivoisi sen olevan. Ihan oikeasti mä luulen, että (valokuva)blogeja pitää lukea nykyisin kuin asuntomyynti-ilmoituksia. 

Tähän tyyliin:

Söpösti pudonnut ruskeahko lehti. (Puolikuollut kahvipensas)

Tunnelmallisia värisävyjä. (Lampunjalkaan kuivumaan ripustetut vaippaimut ja pesupähkinäsukka)

Ihanan iloisia värejä, tui tui.  (Aivan käsittämättömän karsea tavarakasa hoitopöydän vieressä, alimpana jouluna aloitettu palapeli, jonka paloista on varmaan jo puolet mennyt imuriin. Oikeasti, se aloitettu palapeli on tuossa alla. Tänään aamulla vauva pissasi kaaressa tuon kasan päälle.)

Söpö halirätti söpöllä leikkialustalla. (Molemmissa noin puoli litraa pissaa)

Aikaa parisuhteelle-illan jälkiä. (Roskia ja tiskejä. Taustalla liki tyhjä kasvovesipullo, jonka olis voinu heittää pois jo viime vuonna.)

Tunnelmallinen parisuhdehetki. (Puolison parransänki seepiaksi väritettynä)

Italialainen pizza-alusta. (Kolme päivää tiskipöydällä lojunut leikkuulauta)

Auvoinen maisemakuva. (Leipäkaukalon alimmista pusseista löytyvät leivät ovat tainneet evoluutioitua jo yhdyskunnan tasolle)

Mutta oikeasti, omakin elämä näyttää vielä todellisuuttakin paremmalta, kun sitä katsoo digijärkkärin läpi. Minusta on vain hyvä asia, että elämästä saa näin helpolla kaunista ja tunnelmallista. Pitää vaan muistaa, ettei liikaa kateellistu muiden kuvia katsellessa. 

Joskus olis kyllä kiva tietää, minkälaisessa sotkussa ihmiset oikeasti elämäänsä elävät. Lapsiperheessähän yllätysvieraiden soittaessa siivotaan apinan raivolla puoli tuntia ja sitten pahoitellaan, kun ei yhtään ehditty siivota. Ja vieraat uskovat.